On okei olla ei – yhtään -okei
Oli synkkä ja myrskyinen yö… No, ei nyt oikeastaan, sillä silloin oli ihan lämpimän aurinkoinen kesäpäivä. Olin juuri matkalla sijaisperheeseeni. Autoreissu tuntui siltä, ettei se lopu juuri ikinä. Selvää oli vain, että elämässäni oli alkamassa ihan uusi vaihe.
Tuntui siltä, että minua yritetään eristää itselleni tärkeistä ihmisistä, sisaruksistani, perheestäni. Näin ei tietenkään ollut, mutta en oikein niin nuorena kyennyt muuta siinä hetkessä ajattelemaan.
Hetken sijaishuollossa asuttuani aloin käsittää, ettei minua eristetty. Ehei, kokemani yksinäisyyden tunne oli ihan erilaista. En kokenut oikein sopivani mihinkään enää, mutta ei se oikein siitäkään tuntunut johtuvan, että olin uudessa koulussa vieraalla paikkakunnalla.
Luokkalaiset, joiden olisi pitänyt tuntua vertaisilta, herättivät tietynlaista kateutta. Tuntui siltä, että olisin ollut jotenkin alempana ja ettei minua ymmärrettäisi. Mitään suoranaista hierarkiaa kuutosluokalla ei toivon mukaan missään ole (eikä onneksi ollut meilläkään), mutta tunsin itseni silti pahnanpohjimmaiseksi. Kaikilla muilla vain tuntui menevän paremmin.
Myönnän ainakin itse täysin – ja vaikka ensimmäisenäkin, mikäli tarvetta on – että toisinaan tuntuu vaikealta lähestyä ihmisiä yhtäkkisesti, ellei ole ihan välttämättä pakko. Joskus tulee taasen vain vältettyä ulkopuolisia kokonaan, kun en aina koe olevani normaali.
Tiedän kuitenkin, etten ole asian kanssa yksin. Ja vaikka toisinaan onkin epäilyksiä, olen samalla varma siitä, ettei taustani ole mikään tuomio. Ehei, pikemminkin sanoisin kyseessä olevan etu. Sain uuden mahdollisuuden kasvaa, olla oma itseni, ajatella itsekseni.
Näin vuosia myöhemmin tässä näitä asioita pohtiessani mieleen juolahtaa, miten tilanteen lähtökohta oli toisaalta ironinen. Vihasin sijoitukseen siirtyessä sosiaalityötä ja kaikkea, mitä sosiaalialalla yritetään tehdä erilaisten ihmisten auttamiseksi. Se kaikki tuntui vaan niin turhalta; ettekö voisi vain jättää ihmisiä rauhaan, kaikki on hyvin.
Nyt kuitenkin opiskelen alaa itsekin ja näkyy aika selvästi, miksi tätä työtä tehdään. Samalla toki havaitsen, miten hyvän pohjan ihminen voi saada ja miten pitkälle hän voi päästä, kun häntä ympäröi vertaisten joukko, joka jollain tasolla ymmärtää. Vertaiset, jotka kannustavat kukin tavallaan eteenpäin tilanteesta riippumatta ja jotka ymmärtävät, että on okei olla ei-yhtään-okei.
Lähiaikoina jälkihuoltoni päättymisen yhteydessä ja jälkeenpäinkin muistelen katkeransuloisesti kaikkea, mitä on tullut koettua sijoitettuna nuorena. Kaikessa siihen sisältyvässä on korvaamatonta tunnearvoa. Korvaamattomia ovat myös ne kaverisuhteet, jotka ovat auttaneet selviytymään eteenpäin ja jotka ovat ehtymättömästi osoittaneet, etten ole yksin.
Jesse Kujanpää
sijoitettuna ollut nuori,
sosionomiopiskelija,
harjoittelussa
Perhehoitoliitossa keväällä 2024